Poliiseista, poliisiopiskelijoista tai poliisikouluun hakevista on ihmisillä vahvoja mielikuvia. Mielikuvat saattavat olla osittain oikeita, mutta toisinaan käy niin, etteivät ne vastaa todellisuutta. Tämän tekstin tarkoitus on haastaa ja murtaa epätodellisia käsityksiä. Olen itse ollut kaikissa kolmessa roolissa: hakijana, opiskelijana ja ammattia harjoittavana, joten peilaan tekstissäni myös omia kokemuksiani.

 

 

1. Poliisin ja poliisikouluun hakevan täytyy olla rautaisessa fyysisessä kunnossa

 

Tähän väittämään törmää todella usein poliisikoulutuksesta haaveilevien kohdalla. Etenkin mieshakijat ottavat asian niin tosissaan, että unohtavat usein keskittyä valintakokeen muihin osa-alueisiin. Vaikka kuntokokeesta tulee lähes maksimipisteet, tasoituksen antaminen kirjallisessa kokeessa hankaloittaa valintakokeen toiseen vaiheeseen pääsyä (linkki HS:n uutiseen, jossa Polamkin koulutusjohtaja Petri Alkiora käsittelee aihetta). Usein näiden miesten kohdalla tilanne on vielä niin, että he ovat harrastaneet liikuntaa jo pidemmän aikaa, ja vaikka he eivät keskittyisi erityisemmin valintakokeen kuntokokeeseen saavuttaisivat he siitä joka tapauksessa hyvät pisteet.

Naisten kohdalla tämä väittämä pitää osittain paikkaansa; koulutusjohtaja Alkioran mukaan naisilla yleisin syy karsiutumiseen on kuntokoe. Muistellessani omia poliisikouluaikojani, en kuitenkaan sanoisi, että kurssillani olleet naiset olisivat olleet keskiarvoltaan mitenkään huippu-urheilijan raameissa, vaikka terveitä ja hyväkuntoisia olivatkin. Miesten kohdalla oli sama juttu, vaikkakin naisiin verrattuna suurempi osa miehistä oli harrastanut etenkin kuntosaliharjoittelua jo pidemmän aikaa ennen koulutukseen hakeutumista.

Kerron esimerkin itsestäni. Olen 195cm pitkä mies, ja alkukeväällä vuonna 2012 painoin 78 kiloa. En ollut harrastanut koskaan lihaskuntoharjoittelua ja Polamkin pääsykoe oli saman vuoden lokakuussa. Minulla oli siis reilu puoli vuotta aikaa valmistautua kuntokokeeseen. Olin pelannut erilaisia pallopelejä ja harrastanut vähemmän tavoitteellisesti kestävyysurheilua ennen kuntosaliharjoittelun aloittamista. Treenitaustani vuoksi tiesin että juoksutesti ei tulisi olemaan ongelma. Kaikki muu sitä vastoin tulisi olemaan iso ongelma. Muistan ensimmäisen penkkipunnerrustreenini maaliskuussa 2012, kun yritin punnertaa käsivarsilleni 45 kilon painoa siinä onnistumatta. Leukoja en saanut hoikasta varrestani huolimatta viittä enempää. Kävin kuntosalilla säännöllisen epäsäännöllisesti ja juoksulenkillä silloin tällöin seuraavan puolivuotisen ajan, välillä töiden vuoksi oli parinkin viikon taukoja ilman minkäänlaista lihaskuntoharjoittelua.

Pääsykoepäivän koittaessa olin kuitenkin tarpeeksi hyvässä kunnossa, ja läpäisin kuntokokeen. Ilmaakin jäi riman ja minun väliin reilusti. Pääasia kuitenkin oli, etten saanut mistään osa-alueesta hylättyä, koska halusin päästä jatkoon (tietenkin mahdollisimman suuren pistepotin kanssa) voidakseni näyttää osaamiseni kirjallisessa kokeessa ja luonteeni soveltuvuuden arvioinnissa. Pisteitä kuntokokeesta taisin saada hieman yli puolet maksimista, joten olen hyvä esimerkki siitä ettei tarvitse olla Supermies tai -nainen. Fyysinen suorituskykyni on pysynyt suurinpiirtein samalla tasolla, kuin se oli valintakokeessa. Olen vallan mainiosti pärjännyt tällä suorituskyvyllä niissä muutamassa tilanteessa, joissa olen fyysistä voimaa joutunut töissä käyttämään.

Oma lukunsa on tietenkin erilaiset erikoisryhmät (Valmiusyksikkö Karhu, VATI-ryhmät jne.), joissa vaaditaan ihan erilaista fyysistä suorituskykyä kuin vaikkapa talousrikostutkinnassa. Kaikista ei tule eikä kaikki edes halua mainitsemiini erikoisryhmiin, joten heiltä ei myöskään vaadita samaa fyysistä kapasiteettia.

 

 

2. Poliisikoulutukseen valitut ovat poikkeuksellisen rauhallisia ja kovia henkisesti sekä täysin valmiita kohtaamaan ammatin tuomat haasteet

 

Fakta on, että poliisin työssä törmää usein yllättäviin ja äkillistä stressiä aiheuttaviin tilanteisiin. Suomessa poliisit selviytyvät päivittäin näistä tilanteista kansainvälisesti vertailtuna erittäin hyvin. Johtuuko se siitä, että kaikki poliisit ovat jotenkin poikkeuksellisen kovia henkisesti? Ei, vaan siitä, että ihan tavallisille ihmisille on laadukkaan poliisikoulutuksen aikana koulutettu kuinka erilaisissa tilanteissa toimitaan. Poliisikoulutukseen kuuluu nykyään myös mielenhallintaa, ja eihän sellaista tarvitse jos on jo henkisesti niin kova, että voi toimia rationaalisesti tilanteessa kuin tilanteessa. Valintakokeen soveltuvuusarvioinnissa (jota käsittelin aiemmassa artikkelissa) ei arvioida sitä, onko henkilö jo valmis poliisi, vaan sitä, onko henkilö perusluonteeltaan sellainen, josta voi kouluttaa hyvän poliisin. Tämä on syytä ottaa huomioon.

Olen ollut muutamalla sellaisella työtehtävällä, jotka ovat poikenneet perustyöstä rajusti ja aiheuttaneet paikalla olleissa poliiseissa ja muissa henkilöissä stressiä. Poliisiorganisaatioon on rakennettu automaattinen toiminto, joka käynnistää näiden tilanteiden jälkeen tehtävän jälkipuinnin. Jälkipuintikeskustelussa kaikki paikalla olleet saavat purkaa ajatuksiaan ja tuntojaan tehtävään liittyen. Tämä kertoo siitä lisääntyneestä ymmärryksestä, että myös kenttämiehen haalareiden tai rikostutkijan sisäsandaalien sisällä on inhimillinen ihminen (ja hyvä niin).

Poliisit ovat ihan tavallisia ihmisiä, mutta eivät samanlaisia keskenään. Poliisiorganisaatiolla on kannettavanaan taakkaa siitä, että se on ollut melko sotilaallinen ja sitä kautta sulkeutunut organisaatio vielä muutama vuosikymmen taaksepäin. Onneksi koko poliisiorganisaatio on muuttumassa koko ajan avoimempaan suuntaan, ja yksittäisten poliisien somessa tai uutisissa julkaisemat tarinat kertovat siitä, että poliisi voi tuntea ammattinsa vuoksi myötätuntoa, väsymystä, surua ja vihaakin. Näiden viestien takana on ihan tavalliset ihmiset, jotka ovat syystä tai toisesta päätyneet työskentelemään poliisiin. Lisääntynyt avoimuus ja asenneilmapiirin muutos on hyväksi koko organisaatiolle, ja lisää myös työhyvinvointia. Ei poliisin tarvitse olla kivikasvo.

 

 

3. Poliisiksi halutaan ja sinne hakeutuu samankaltaisia ja saman arvomaailman omaavia ihmisiä

 

Poliisi on koko kansan poliisi. Poliisilaissa (joka ohjaa kaikkea poliisitoimintaa) sanotaan, että ”Poliisin on toimittava asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen”. Poliisilaki kytkeytyy tässä asiassa kaikkea lainsäädäntöä ohjaavan perustuslain 6 §:ään, jossa todetaan: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” Tämä tarkoittaa sitä, että poliisin täytyy puolustaa yhdenvertaisesti sekä valtaväestön, vähemmistöjen että yksilöiden oikeushyviä.

Poliisitoiminnan yhdenvertaisuuden toteutuminen vaatii, että poliiseja tulee mahdollisimman moninaisista lähtökohdista. Tällöin poliisin sisällä ymmärrys esimerkiksi erilaisia vähemmistöjä, aatteita tai vakaumuksia kohtaan lisääntyy ja suhtautuminen niihin muuttuu luontevaksi. Moninainen poliisi on sekä kansan että poliisin etu.

Hyvä esimerkki ei-stereotyyppisestä poliisista on valintakoemateriaalin kirjaan Kun isolla kengällä astuu, jää iso jälki. Kahdeksantoista näkökulmaa poliisin työhön artikkelin kirjoittanut Otso Manninen (linkki Polamkin juttuun). Manninen on aikaisemmalta koulutukseltaan arkeologi, mutta päätyi erilaisten sattumusten kautta hakemaan poliisikouluun. Lisää Mannisen tarinasta voi lukea valintakoekirjasta.

Yksi harvoista kaikkia poliiseja yhdistävistä tekijöistä on yhteinen usko nykyiseen yhteiskuntajärjestykseen ja halu toimia sen puolustajana sekä yhteiskuntajärjestystä suojaavien lakien vartijana. Hirveän montaa muuta sellaista tekijää, joka yhdistäisi kaikki poliisit toisiinsa, ei ole. Ei tarvikaan olla.

 

–  Klaus / Poliisivalmennus